Seinäjoen Peliveljet nousi Salibandyliigaan 2004. Asuin tuolloin Lappeenrannassa, ja siellä vasta kehiteltiin liiganousua SPV:n pelatessa ensimmäistä kauttaan. Suomen Cup kuitenkin mahdollisti liigajoukkueiden seuraamisen Lappeenrannassakin. Muistan, kuinka täyteen ahtautunut Sammonlahden palloiluhalli sai todistaa, miten 2. divisioonassa pelannut PoNoVo toivotti seinäjokiset kotimatkalle numeroin 4-3. Liigajoukkueesta ei jäänyt ketään pelaajaa mieleen. En myöskään ollut vakuuttunut, että tuossa olisi ollut hyvä liigajoukkue.
Kahdeksan vuotta myöhemmin SPV juhlii Suomen mestaruutta. Pitkä työ on palkittu viimein. Seinäjoella on tehty pitkäjänteistä ja tavoituksellista työtä. Muutaman viime kauden aikana on puhuttu siitä, kuinka Pohjanmaalla liikkuu raha. Puhutaan jonkinlaisesta ostojoukkueesta lajissa, jossa raha ei liiaksi liity. Kaikki “ostetut” pelaajat toki vakuuttelevat sitä, että mitään rahaa ei tule. Talkootöillä mennään.
Puheisiin suhtaudun varauksella, mutta yksi asia on selvä. Pelkällä rahalla ei pelaajia liikuteta. Seurassa on tehty hyvää duunia jo vuosikausia. Imua olisi varmasti myös ilman pientä kiihoketta, joka näkyy lompakossa. SPV on hilannut itsensä Suomen huipulle porras portaalta. Vaikka joukkue on muuttunut aina hieman edellisvuodesta, on valmennus ja pelaajarunko pysynyt kasassa. Se on tärkeintä menestyvää joukkuetta rakentaessa.
Mr. SPV Tommy Koposesta puhuttaessa nostetaan usein esille miehen uskonnollinen tausta. SPV:stä on tullut myös pienimuotoinen myytti sen suhteen, ettei seuran nimissä järjestettävissä saunailloissa juoda alkoholia lainkaan. Spekulointi on aika iltapäivälehti-tasoista tavaraa, mutta kelpaa tarvittaessa, jos joukkue ei menesty.
Nyt se menestyi. Nyt Koponen toteutti unelmansa. Hän teki pitkään työtä samojen naamojen kanssa. Koko liigauransa SPV:ssä pelannut Tuukka Kiviranta palautti SPV:n toisessa finaalissa takaisin mestaruusrekan kyytiin, ja siinä sivussa voitti playoffien pistepörssin. Vaikka Ihme, Väänänen ja Kohonen ovatkin pelipaikkojensa ehdotonta kärkeä Suomessa, olivat he vain kirsikka kakun päällä. Omia poikia oli joukkue täynnä. Poikia, jotka kävivät kokemassa kahdesti peräkkäin välierätappion, sitten pettyivät karvaasti finaalissa. Eivät pettyneet enää.
Huolimatta siitä, että SPV:llä on panostaa rahallisesti pelaajasopimuksiin, arvostan mestaruuden todella korkealle. Se rahakaan ei tupsahda taivaasta. Sen eteen pitää tehdä taustojen työtä siinä missä pelaajienkin kentällä. Koposen työ seuran menestyksen eteen ei ole jäänyt pelkästään penkin takana neuvomiseen. Toimistolla on painettu pitkää päivää.
SPV on hyvä esimerkki monelle pikkuseuralle siitä, kuinka pitkäjänteisellä työllä saadaan tulosta aikaan. Okei, resurssit ja mahdollisuudet voivat olla eri puolella Suomea erilaiset. Tai sitten tarvitaan Kurre Westerlund manageriksi, mutta silti.
SSV:n dynastia murtui viimeinkin. Monta vuotta sitä huudeltiin, mutta nyt se on totta. Huonolle ei SSV hävinnyt, ja he tekivät hienon finaalisarjan. Olen itsekin monena vuonna ollut “varma” siitä, että mestari vaihtuu. Nostan hattua SSV:n kavereille siinä missä SPV:n miehillekin sitoutumisesta ja intohimosta lajia kohtaan.
Kaiken nähnyt ja kokenut Mikael Järvi sanoi tuoreeltaan pettymyksen keskellä uran jatkuvan. Mika Ahonen totesi jo viime vuonna kysyessäni häneltä motivaatiosta monien mestaruuksien jälkeen, että “Kyllä se on se voittaminen mikä motivoi”. Huipulle on helpompi päästä kuin pysyä siellä. Sami Koski totesi, että poika pidetään nyt Seinäjoella. Ensi vuonna sarjassa on kuitenkin ärsytetty SSV. Ja sitten siellä on ne 12 muutakin.
Summa summarum, onnea SPV!
